 |
 |
 |
 |
 |
Kesäjuhlat 2011
Nykyinen Pikisaari koostuu kolmesta toisiinsa täyttömailla liitetystä saaresta. Suurin saari oli pitkulainen Pikisaari, jota on aiemmin kutsuttu nimellä Tervasaari. Alkuperäiset saaret näkyvät oheisessa kartassa.
Kartassa vuodelta 1799 näkyy Lappeenrannan linnoitus ja sen luoteispuolella nykyisin Pikisaarena tunnettuun saareen kuuluneet saaret. Huomaa, että lähimpänä linnoitusniemeä oleva saari on Rapasaari, joka yhdistettiin 1800-luvulla mantereeseen. Pitkulainen saari oli Tervasaari, sen vieressä Peltosaari, joka myöhemmin tunnettiin Öljysaari -nimellä ja pohjoispuolella Katajasaari.
Alkuperäistä Tervasaarta näkyy nykyisessä luonnossa länsirannan ja Pikisaarenkadun välissä olevan korkean kallion ja metsikön muodossa. Myös Pikisaarenkadun varrella, leikkipuistoa vastapäätä oleva kallio on muisto alkuperäisestä Tervasaaresta.
Toinen saari, Katajasaari, erottuu maisemasta hyvin vielä nykyäänkin korkeampana ja metsäisenä kumpareena saaren koilliskulmassa. Kolmas saari oli nykyisen Rantakadun mutkassa, vastapäätä Rapasaarta sijainnut Öljysaari, joka tunnettiin alun perin nimellä Peltosaari. Alkuperäisestä Peltosaaresta ei ole näkyvissä nykyään muuta kuin pienet osat kallioita Luotopuiston kulmauksessa ja Rantakatu 6 kohdalla. Öljysaareksi nimi lienee muuttunut siinä vaiheessa kun saaren rantaan rakennettiin melko suuri öljysäiliö. Ajankohta ei ole tiedossa, mutta Pikisaaren sahan 75-vuotishistoriassa on muutama kuva myös öljysäiliöstä. Toinen kuva on vuodelta 1928 ja toisessa kuvassa, jossa on kuvattu lähinnä Rapasaaren asemaa, näyttäisi taustalla olevan samainen säiliö. Kyseinen kuva on peräisin vuosisadan alkupuolelta, joten öljysäiliö on ilmeiseti rakennettu samaan aikaan kuin Pikisaaren sahakin eli n. v. 1904.
Linnoituksen alueen ja Pikisaaren varhainen historia
Kustaa Vaasa vahvisti vuonna 1542 kirjeessään Viipurille pidettäväksi vapaamarkkinat Lapvedellä Maarianpäivänä. Markkinapaikka sijaitsi Linnoituksen mäen Pallonlahden puoleisella rannalla. Koska lähialueella oli jo silloin melko runsaasti asutusta ja kuningaskin vahvisti markkinat virallisiksi, lienee markkinapaikka ollut käytössä jo pitkään, melko varmasti ainakin jo 1400-luvulla. Paikka lienee ollut lähinnä viipurilaisten kauppiaiden käyttämä.
Vuodesta 1621 lähtien markkinoita pidettiin alkukevään kirkollisen Maarianpäivän lisäksi myös syksyllä Mikkelinpäivän aikoihin.
Rapasaareen perustettiin vesitien tullipaikka ilmeisesti v. 1622 jälkeen, jolloin Linnoituksen länsirannalla ollut markkinapaikka päätettiin aidata tulliaidalla.
Yleisen kaupankäynnin historian perusteella voisi olettaa, että Viipurin kauppiaat ostivat pohjoisesta veneillä, tai jäätä myöten hevosilla, tuotuja turkiksia ja tervaa sekä alueen maataloustuotteita ja kalaa. Kauppapaikan vakiintumisesta kertoo sekin, että samoihin aikoihin 1500-luvun puolivälissä siirtyi aiemmin Kauskilassa ollut kirkko Linnoituksen mäelle.
Tervakauppa
Pikisaaren nimi on syntynyt vasta 1800-luvulla ja sitä ennen saari tunnettiin nimellä Tervasaari. Nimi lienee seurausta siitä, että kun tervaa tuotiin kaukaakin pohjoisesta veneillä, sitä kerättiin ensin varastoon juuri Tervasaareen, jossa kauppiaat sen ehkä tarkastivat. Kun kaupat oli sovittu jäi terva odottamaan talvea ja rekikelejä, jolloin se voitiin viedä hevosilla Viipuriin ja sieltä edelleen laivoilla maailmalle.
Kaupungin historiasta löytyy tietoja runsaasta tervakaupasta. Vuonna 1638 kulki Linnoituksen rannan markkinapaikan kautta 13 000 tynnyriä tervaa ja määrät kasvoivat pitkin 1600-lukua kunnes kääntyivät laskuun 1600-luvun loppupuolella. Silti vuonna 1702 tervaa kaupattiin vielä peräti 18 000 tynnyriä.
Vuosisadan alun sotien jälkeen, kun Turun rauha solmittiin v. 1743, alkoi Lappeenrannan (Linnoituksen) jälleenrakennus ja elpyminen Venäjän alaisuudessa. Pikisaaren osalta ei ole juuri muuta mainittavaa, kuin se, että Tervasaari, Katajasaari, Peltosaari ja Rapasaari sekä pari luotoa liitettiin virallisesti keisarillisen senaatin päätöksellä Lappeenrannan kaupungin alueisiin 17.7.1775.
Lappeenranta 1800-luvun alussa
(kooste Anu Talkan artikkelista, päivitetty 09/2004)
Lappeenranta liitettiin vuonna 1812 muun Vanhan Suomen lailla autonomiseen Suomen suuriruhtinaskuntaan. Tuolloin päättyi 70 vuotta kestänyt kausi osana Venäjän keisarikuntaa. Samalla kaupunki muuttui rajalinnoituksesta sisämaakaupungiksi. Lappeenranta oli 1800-luvun alussa pieni kaupunki sekä väkiluvultaan että pinta-alaltaan. Kaupunkilaisia oli vuonna 1812 vain 210. Asutus oli levinnyt Linnoituksen ulkopuolelle Palloon ja Lappeen kirkon tuntumaan Suureksi esikaupungiksi kutsutulle alueelle. Linnoituksessa oli vuonna 1820 seitsemän yksityistaloa, Suuressa esikaupungissa 63 ja Pallossa 10 taloa. Linnoituksessa oli myös noin 40 valtion omistamaa ja armeijan käytössä ollutta rakennusta sekä ortodoksikirkko.
Varsinaisen teollisuuden ensimaininkeja edustivat Ihalaisen kalkkikaivos ja kauppias Uljana Slastnikoffin joitakin vuosia toiminut pikiruukki, joka toimi 1800-luvun alussa Linnoituksen viereisessä saaressa. Sitä alettiin ruukin myötä kutsua Pikisaareksi.
Myös kauppias Alexander Alexandroff kokeili kykyjään manufaktuurinpitäjänä. Hän perusti 1850-luvulla öljynpuhdistamon. Muutaman vuoden ajan toiminut tehdas toimi hevosvoimalla ja siellä oli työssä kolme oppipoikaa. Raaka-aineena käytettiin hamppu- ja liinaöljyä. Samaan aikaan toimi myös Aleksandroffin viinatehdas Pikisaaressa.
Kauppiaan leski Daria Aleksandroff myi öljynpuhdistamon koneet, mutta jatkoi muutaman vuoden ajan viinatehtaan toimintaa. Pian viinatehdas siirtyi seuraavalle viinatehtaanvuokraajalle Maria Popoffille ja häneltä edelleen seuraavan vuosikymmenen alussa oikeudet vuokranneelle kauppias Antti Ruotzille. Viinanpolttimo toimi Pikisaaressa vuoteen 1894 asti. Muutamaa vuotta myöhemmin käsityönopettaja M. Sinkkonen muutti polttimorakennuksen puusepäntehtaaksi.
Norjalaissyntyiset veljekset T. ja J. Salvesen anoivat vuonna 1889 Lappeenrannan kaupunginvaltuustolta lupaa ostaa Pikisaari ja Katajasaari sekä niitä ympäröivä vesialue. He olisivat rakentaneet Pikisaaren pohjoisrantaan höyrysahan. Kaupunki ei ollut halukas myymään alueita. Sen sijaan niitä tarjottiin vuokralle, mutta yhtiö taas ei ollut kiinnostunut vuokramaasta vaan sijoitti sahansa Lappeen puolelle Lauritsalaan Huhmarvuoren lähellä sijaitsevalle Varkaansaarelle lähelle Saimaan kanavan suuta.
Sinkkosen puusepänliike joutui vuosisadan vaihteessa vaikeuksiin. Rakennukset siirtyivät välikäsien kautta konsuli Artur Ljungqvistille. Puusepänliike jatkoi toimintaansa, mutta samoihin aikoihin saaren pohjoisosaan alettiin rakentaa Pikisaaren sahaa. Saha aloitti toimintansa vuonna 1904. Sen ensimmäinen omistaja oli konsuli Uno A. Mustonen, jonka perillisiltä saha siirtyi vuonna 1910 Pikisaaren saha osakeyhtiölle. Tämä myi vuonna 1919 sahan Lieksan Puutavara osakeyhtiölle. Sahalla oli tuolloin 30 työntekijää, joista osa asui saareen rakennetuissa työnjohdon ja työväen asunnoissa.
Lisäyksiä Pikisaaren ja sen lähialueiden 1800-luvun historiaan
(tiedot on saatu tutkija Mervi Kansoselta)
OTTEITA WÄHITTÄIS- JA PALJOITTAISKAUPAA TARPEELLISILLA TEOKSILLA
KAUPPIASTALOJA JA KAUPPIAITA LAPPPEENRANNASSA
Mervi Kansonen ja Arja Roivainen 2004. Etelä-Karjalan museon julkaisusarja n:o 26
s.52
Kaupunkiin oli valmistunut uusi satama linnoitusniemen pohjoispäähän Rapasaareen vuonna 1876, jonne johti rantaa pitkin kulkeva tie (nyk.Satamatie), jota pitkin kärryt kuljettivat tavaraa satamaan laivoihin lastattaviksi tai purettiin laivoista kauppoihin kuljetettavaksi. Rapasaaren satamassa oli myös kauppiaiden makasiineja.
s. 120
Muistitiedon mukaan rautakauppias Wiktor Abramoffin tavallinen työpäivä alkoi aamulla viiden aikoihin, jolloin hän kävi kävelyllä satamassa seuraamassa laivojensa lähtöä. Abramoff omisti vuonna 1898 Viktor - nimisen lotjan, Elsa- hinaushöyrylaivan sekä Neito- purjelaivan. Kuuden aikaan oli puotipoika lakaisemassa ja lämmittämässä liikettä, jonne itse kauppiaskin pian saapui. Käytyään seitsemältä kotonaan aamiaisella, hän käveli takaisin puotiin. Päivällä hän kävi kotona syömässä, jos aikaa jäi, ja kello seitsemän aikoihin oli koko perhe koolla viettämässä yhteistä iltaa.
s.208
Elokuun 25. päivänä Leinonen teki ensimmäisen kauppansa omassa puodissaan myymällä 2000 hevosenkengän naulaa. Ostaja lienee ollut rakuunarykmentti. Kiireisinä elokuun loppupäivinä tavaroita oli tullut yhä lisää ja niitä oli "laitettu ahkeran perään". Lappeenrantaa ravisutti lisäksi kova syysmyrsky ja vesisade, kun Leinonen oli Rapasaaren satamassa ottamassa vastaan laivassa saapunutta punssi- ja lasilastia. Näitä tuotteita löytyikin tulevaisuudessa runsas valikoima Leinosen ja Päiväläisen puodin hyllyiltä: wattu-punssia, hienoa ruotsinpunssia, Ruotsin banco-punssia, hienoa arrakkipunssia, nalifka- ja mesimarjapunssia,paikallista portteria, Lappeen tehtaan olutta arkipäivän janoon sekä schampanjaa .Viinivalikoima oli kattava: portviiniä, punaista portviiniä, rypäleviiniä, Malaga-viiniä, espanjalaista Tarragunaviiniä, penicarlo-, muscatel-, pajarette- ja kirsimarjaviiniä oli tarjolla, samoin sampanjasimaa.
Zirjakovin viinanpoltimo Pallossa
(ote Mervi Kansosen esitelmästä)
Aleksandrovin asuintalo sijaitsi Kauppakadulla, nykyisen Tasihinin talon paikalla. Aleksandrovien jälkeen talon omisti ZIRJAKOVIN (Castrenissa Shiräkoffin, ollaan käytetty Liisa Tynkkysen Wollkoffin talon historiassa käyttämä litterointiasua) kauppiassuku. Viinanpoltto-oikeudet olivat olleet tätä ennen Anna Kravatinskyn hallussa. Kravatinskyn polttimon kilpailija Afanasi Zirjakov rakensi vuonna 1886 elokuussa viinanpolttimon neljänteen kaupunginosaan (Pallossa), joka tuhoutui tulipalossa saman vuoden lokakuussa. Rakennuksessa oli lisäksi mylly, kauppapuoti, yksi suoja ja keittiö. Rakennus oli muuten hirsistä, vain konehuone oli tiilestä. Zirjakov rakennutti palaneen tilalle pian uuden polttimon. Yritys meni konkurssiin 1890-luvun alussa.
Kuuluisa värjäri Matti Rynen nykyisen Laroxin alueella
Paula Koho kertoo teoksessa Kauskilasta kuntaliitokseen, Etelä-Karjalan museon julkaisusarja no. 21 värjäri Matti Rynenistä: Rynen oli itseoppinut värjärimestari jonka ura alkoi Juomasillan torpassa Ihalaisen kylässä. Hän oli käynyt opettelemassa mattojen solmintaa Turkissa asti, ja voitti teoksillaan useita palkintoja käsityönäyttelyissä. 1888 Matti Rynen siirsi värjäämönsä Palloon kasvaneelle teollisuusalueelle Rundbergin taloon, nykyisen Laroxin paikeilla. Toisella puolella asui kauppias Kanninen ja toisella nahkurimestari Lönnqvist.
Wiinin tie Wiipurin kautta Willmanstrandiin.
(ote eräästä Mervi Kansosen artikkelista)
Itä-Suomen ja sisämaan kaupunkien viinin saanti helpottui merkittävästi, kun hörylaivaliikenne Saimaan kanavan valmistumisen myötä 1856 antoi mahdollisuuden kuljettaa viinilasteja Wipurista Saimaata pitkin aina Kuopioon ja Joensuuhun asti. Vuonna 1859 oli Wiipuri saanut Helsingin, Turun, Kokkolan ja Oulun lisäksi luvan saada varastoida viinejä satamiinsa, joissa niitä säilytettiin tilaajille toimitettaviksi. 1880-luvulla viinintuontimaat muuttuivat ja suurin määrä viiniä tuotettiin Saksasta. Englanti ja Espanja tulivat kaukana perässä.
Moni viinilasti saapui Wiipurista myös Willmanstrandin kaupungin Rapasaaren satamaan. Ulkomaisten viinien erikoismyymälän vuonna 1876 perustanut Wiipurista Willmanstrandiin muuttanut kauppias Woldemar Couper myi Raastuvankadulla nyk. Sokoksen paikalla viinejä liikkeessään, jota myöhemmin jatkoi kauppias Matti Roiha, joka harjoitti siinä "väkijuomain vähittäis-ja paljottaiskauppaa". Roihan kaupan hyllyiltä löytyi vuonna 1896 useita pulloja "suorastaan ulkomailta tulleita" Malaga- ja Tarragunaviinejä, Moselin- ja Krimin ym. viinilaatujen sekä "Helsingin- ja Wiipurin oluiden" lisäksi.
Huopatehdas toimi myös Pikisaaressa
(ote Mervi Kansosen lehtiartikkelista E-S 29.10.2004)
Kiteellä syntyneen Heikki Auvisen ura oli alkanut Savonrannalla, jonne hänen huopatehtaansa oli perustettu vuonna 1892. Lappeenrannassa hänen teollisuuslaitoksensa koki monia vaiheita ennen kuin toiminta asettui Kauppatorin laidalle Linnoituksen kupeeseen. Auvinen oli saanut vuonna 1901 valtiolta teollisuuslainan, jonka avulla hän oli aloittanut Pikisaaressa huopatehtaan, jonka tuotteita myytiin Niilo Kososen talossa Ison Rantakadun ja Pienen Kirkkokadun kulmassa sijainneessa myymälässä.
Vuonna 1903 Auvinen siirsi tehtaansa Pikisaaresta Kourulanmäen kylään. Tämän tehtaan tuhouduttua tulipalossa vuonna 1904, oli edessä muutto vielä Reijolaan Siivolan tilan maille. Auvinen oli saanut vuonna 1907 Valtionkonttorilta lainaa tehtaansa koneistamiseen, jolloin hän saattoi aloittaa huopatehdasrakennuksen rakentamisen vuonna 1906 ostamalleen Saimaankadun, Vallikadun ja Kauppakadun rajaamalle tontille Kauppatorin laidalla.
Pikisaaren elämää 1900-luvulla
Pikisaaren elämä kietoutui 1900-luvulla sahan toiminnan ympärille. Saarella asui jo vuosisadan alkupuolella kymmenkunta perhettä, jotka olivat sahan palveluksessa. Sahayhtiö kasvoi ja elämä vilkastui sen mukaisesti. Asukkaita saarella oli 1920 ja 1930 –luvuilla melko paljon, vaikka alue oli pääosin sahatavaratapulien peittämä.
Näkymä Pikisaaresta Öljysaareen. Taustalla Karhusaari ja paviljongin torni.
Kuva: Raimo Bärman (kuva ja kuvateksti Raimo Bärmanin kirjasta Linnoituksen takana, 2006)
Kuvassa peräkkäin näkyvät valkoiset talot sijaitsevat nykyisen Rantakadun mutkassa Luotopuiston kohdalla. Etualan tukkilautat ovat suunnilleen Rantakatu 2:n paikalla.
Erityisesti 1930-luvulla Pikisaaressa oli monenlaista harrastustoimintaa. Silloin Pikisaareen perustettiin jopa oma urheiluseura ja jalkapallojoukkue. Kaupungilta oli saatu lupa raivata kenttä Rapasaaren puolelle. Urheiluseura järjesti mm. hiihto- ja uintikilpailuja. Sahayhtiö järjesti myös Pikisaaren ympärisoutukilpailun ja osallistujia oli ollut Pikisaaren sahan 75-vuotishistoriikin mukaan parisenkymmentä ja parhaimpina aikoina enemmänkin. Lähtöpaikkana oli Öljysaari ja reitti kulki Katajasaaren ympäri Pikisaaren rantoja myöten takaisin Öljysaareen.
Soutukilpailun voittaja sai palkinnoksi kolme olutpulloa, toinen kaksi ja kolmas yhden. Kilpailujen hävinneelle annettiin kilo makkaraa. Urheilutoiminnan lisäksi Pikisaaressa toimi viisimiehinen orkesteri, joka soitti Pikisaaren omissa iltamissa ja hyväntekeväisyystanssiaisissa. Naisväki harrasti myös ompeluseuratoimintaa.
Pikisaareen ei ollut siltaa ennen kuin v. 1940 valmistui ensimmäinen varsinainen puusilta. Asukkailla oli siksi omat veneet ja mantereen ja saaren välillä oli myös vakituinen soutaja, joka kuljetti tarpeen mukaan työntekijöitä salmen yli. Vuonna 1959 valmistui uusi teräsbetoninen avattava silta, joka toimi nykyisen sillan valmistumiseen, eli vuoteen 199? saakka.
Mainittakoon vielä, että vuonna 1959 sahan omistajayhtiö Rauma-Repola luovutti omistamansa tervahöyry ”Prinsessa Armadan” Lappeenrannan kaupungille matkailukäyttöön.
Lisää tietoja Pikisaaren historiasta löytyy T. A. Könösen kirjoittamasta kirjasta ”Pikisaaren saha 75 vuotta 1904-1979”. Yllä olevat mustavalkoiset kuvat ovat myös kopioitu em. kirjasta.